Jumpissa, joissa olen alkanut käydä, käy myös eräs anorektinen tyttö. Tai siis ihan anorektikko. Sen huomaa selvästi hänestä. Hänen sormensa ja koko kätensä ovat punaiset, kaikki näkyvillä olevat luut erottuvat selvästi. Etenkin sen huomaa hänen kasvoistaan, nenä on korostuneen iso ja posket lommolla. Tekisi mieli sanoa hänelle, että älä hyvä tyttö enää kuntoile enempää, et sinä jaksa! Vaikka ahdistikin nähdä toisen huono tilanne läheltä, olen myös tvähän aikaa sitten tajunnut, että ihminen ei voi koskaan täysin käsittää toisen ihmisen elämää. Vaikka olisi maailman empaattisin ihminen, olisi silti kaukana siitä, että kokisi samoin kuin se toinen joka elää itse sitä tilannetta. Olen monesti kokenut huonoa omaatuntoa siitä, jos olen surenut omaa tilannettani. Sitä, että olen yksin, masentunut ja tuhoan terveyttäni monilla eri tavoin. Mutta minulla on oikeus surea tilannettani, koska minä elän sitä tilannetta ja näin minä käsittelen sitä, pahoittelemalla itselleni pahaa oloani.

 Sunnuntain ja maanantain välinen yö oli minulle aivan kauhea. Sairastuin rajuun oksennus- ja ripulitautiin. Jee, ihanaa kirjoittaa tästä oikeilla nimillä. Menin nopeasti heikkoon kuntoon ja siinä odotellessa seuraavaa pahanolon aaltoa, tajusin että olisi ollut kivaa, jos joku toinen olisi ollut tukenani ja seuranani. Pelotti, kun pyörryin kerran ja heräsin siihen, että minua oksetti taas ja olin myös antanut ylen päälleni. Ei siis ehkä kauneinta katsottavaa esimerkiksi unelmieni miehelle, mutta kuka nainen ei haluaisi miestä, joka myös pitäisi sinusta huolta, vaikka olisit oksennuksen kuorruttamana silmät muurautuneena kiinni ja hiukset pystyssä? Maanantaina sain itseni raahattua lääkäriin hakemaan sairaslomaa työtä varten. Minua hoiti maailman mukavin naishoitaja, joka kyseli vointiani ja siinä jotain sopersin hänelle vastaukseksi. Sitten hän kysyi asunko yksin ja painotti, olisi hyvä jos minulla olisi joku kaverina. Meinasin alkaa itkeä. Niimpä! Olisi hyvä, jos olisi joku, mutta kun ei ole.

 Muistan, että otin kanin ja kissan kaverikseni, jotta minulla ei olisi yksinäistä asua yksin, mutta joskus tuntuu että niiden kanssa asuminen vain korostaa yksinäisyyttäni. Miellän itseni yksinhuoltajaäidiksi! :D Tälläistä se olisi, paitsi vielä paljon, paljon rankempaa! Perjantaina perheeseeni tulee muutos, kun Bamse lähtee takaisin kasvattajalle. Olen pohtinut tätä nyt kuukauden ja sain vihdoin viikon alusta otettua yhteyttä Bamsen kasvattajaan. Onneksi hän oli ymmärtäväinen. Minulla on oikeasti hyvin huono omatunto tästä, mutta kun en vain enää jaksa. Se oikeasti syö ihmistä, kun ei saa tarpeeksi unta. Ei jaksa käydä töissä, on siellä ihan perseeseen ammuttu, ulkoisesti ja sisäisesti, eikä pupuun jaksa suhtautua samalla tavalla kuin ennen, vaan on siihenkin ärsyyntynyt. Niin, että perjantain jälkeen täällä asuu vain minä ja kissa.