Hitto tämä näyttö on likainen! Huvikseni liu'utin etusormeani näytön poikki ja täytyy myöntää, että siitä mistä sormeni oli kulkenut, oli kaunis, kirkkaampi, puhdas jälki näytössä. Kannettava kyllä kerää pölyä oikein urakalla. Mutta ei minun tästä pitänyt kirjoittaa.

 Olen tänään miettinyt miksi olen sinkku. Ei siinä ole mitään hävettävää tai pahaa, tai mitään negatiivistä. Ainakin minä ilostun, jos joku kertoo olevansa sinkku. Jollain tavalla halveksin seurustelevia. Tai no en ehkä halveksi, mutta ajattelen että he ovat tyhmiä, koska ovat niin riippuvaisia toisesta ihmisestä, ja vielä vapaaehtoisesti! Olen ollut sinkkuna niin pitkään, että ihan pelottaisi aloittaa seurustelu jonkun kanssa. Pitäisi luopua niin paljosta. Ehkä. Ja tiedän, että muuttuisin. Muuttuisin niin samanlaiseksi, kuin muutkin seurustelevat, että ihan ällöttää ajatella. Olen nähnyt baareissa, ja omien kokemusten vuoksi myös, vaikka mitä pettämisjuttuja, että olisin varmaan hyvin vainoharhainen! Jos mies nousisi ylös sohvalta, kysyisin heti minne hän on menossa, suuttuisin jos hän ei soittaisi minulle joka päivä monta kertaa päivässä ja tekstaisi ainakin kymmenen kertaa. Jos hän ei pystyisi tai jaksaisi harrastaa seksiä kanssani, ajattelisin heti että hänellä on joku toinen. Olisin aivan kauhea seurustelukumppani! Ja näin saisin miehen poistumaan takavasemmalla ja olisin taas onnellinen sinkkunainen!

 Paitsi että minä en ole onnellinen. Muistan, että OLIN onnellinen kun seurustelin. Jos hatarat mielikuvani riittävät enää niin kauas menneisyyteen.. Elämä näytti paremmalta, kun oli toinen jolle pystyi kertomaan kaiken. Nyt minä kerron kaikki asiani kissalleni. Sekin varmaan hakeutuu pian terapiaan kaiken kuulemansa takia.

 Pitkien pohdintojeni jälkeen ja muistelemalla lukemaani artikkelia asiasta(artikkeli oli julkaistu arvostetussa miehiin&suhteisiin keskittyvässä Cosmó-lehdessä..), tajusin että olen sinkku, koska pelkään hirvittävästi sitä, että olisin oikeasti oikeassa suhteessa. Olen hyvin tyytyväinen suhteessa, jossa asemani on olla kakkonen tai vähemmän. Minun ei tarvitse antaa itsestäni paljoa. Oikeastaan minun ei tarvitse antaa itsestäni ollenkaan, ja näin olen suojattu, jos jotain tapahtuu. Ja ainahan jotain tapahtuu, koska kehittelen mielessäni kaikkea enkä antaudu vain ja ainoastaan suhteelle. En vain halua satuttaa itseäni. Tietysti haluaisin suhteen, jossa minua arvostettaisiin, hyväksyttäisiin täysin ja rakastettaisiin, mutta vielä olen liian peloissani.

 Pelkään myös lihomista yli kaiken. Mutta silti minulla on tälläkin hetkellä uunissa paistumassa viisi toffeepullaa. Krooninen tunnesyöminen olisi kai diagnoosini. On vaan niin paha olo tämän yksinäisyyden takia, että pakko yrittää helpottaa asiaa jollain makealla. Voisin toki syödä jäävuorisalaattia, jota löytyy jääkaapistani, mutta minut tuntien kuorruttaisin sen kinuskikastikkeella. Nami!

 Torstaina myös houkuttaisi mennä katsomaan erästä "artistia". Ei todellakaan kuulu lempi"artisteihini", tämä "artisti". Jos jollekin ei tullut selväksi, kyseinen henkilö ei ole artisti. :D Mutta mitä siitäkään illasta saisi irti? Valvoisin myöhään, en joisi mitään, maksaisin ison pääsymaksun ja olisin vain juntti-miesten ympäröimänä. Jes. Ehkä tämä ratkaisi kaiken. En mene.

 Nyt pullien pariin! Pitää muistaa katsoa Dr. Phil, jos jollain toisella menisi huonommin kuin minulla!