Olen niin väsynyt tähän pärjäämiseen. Näytän kaikille, että pärjään tässä itsenäisessä elämässä. Minulla on kivaa töissä, saan rahaa, käyn bilettämässä kun haluan, olen nuori ja kaunis. Mutta useimpina päivinä tunnen vaan yksinäisyyttä ja tyytymättömyyttä. Haluaisin, että joku pitäisi minusta huolta. Sydämessäni tiedän, että en oikeasti haluaisi takaisin samaan tilanteeseen kuin vaikka puoli vuotta sitten. Olisi vain ihanaa välillä elää stressittömästi, ilman sydänsuruja, ilman puuduttavaa arkea, joka tuo vain esille huonoimmat puolet ihmisistä.

 Eilen katsoin eksän lisäämiä rauhanturvaaja- kuvia facebookissa ja minua alkoi ahdistaa ja itkettää aivan tajuttomasti. Tajusin, että meistä ei voisi tulla koskaan mitään. Hän on minua seitsämän vuotta vanhempi, ja siksi hän on kerinnyt kokea paljon enemmän kuin minä. Tälläiset asiat vaikuttavat paljon, vaikka vielä vuosi sitten ajattelin toisin. Miten kaksi niin erilaista ihmistä voisikaan koskaan löytää toisiaan? Minä olen opiskeluni vasta aloittava tyttönen, joka muuttaa alle puolen vuoden päästä eri paikkakunnalle. Hänellä on opiskelut täällä, hän lähestyy kolmeakymmentä, hän etsii todellista rakkautta. Ja nämä ovat vain pintaa! Oikeasti minä olen ihan hukassa suurimman osan ajasta. En tiedä kuka oikeasti ole, mitä oikeasti haluan, mihin olen menossa. 
 
 Haluan kokea elämässä niin paljon! Haluan kiivetä vuorelle, haluan matkustaa moniin maihin, haluan dupata piirretyn, haluan tehdä työtä, jolla on merkitystä(värväytyäkö siis armeijaan? :D), haluan saada täydellisen perheen, joka ei ehkä näytä ulospäin siltä, mutta on sisältä sellainen, haluan kaikkea mahdollista. Ennen kaikkea haluan kokea paljon asioita jonkun toisen kanssa, jakaa kaikki muistoni rakkaiden ihmisten kanssa. 

 
 Tämä disneyn rakkauslaulujen kuunteleminen ei auta tätä suru-oloa ollenkaan!

 Olen hieman pettynyt itseeni, kun olen taas touhunnut eksän kanssa. Miten voin ikinä päästä eteenpäin? Halu-minä taas on hyvin tyytyväinen siihen, että kolmen viikon tahaton selibaattini sai päätöksen. Oikeastaan oli aika romanttista, että eksä tuli luokseni sinä yönä. Hänen kuitenkin piti ottaa taksi ja minä sain vain odotella sängyssäni lämpimien peittojen alla. Näin sen pitäisikin mennä! Miehet saisivat soitella minun perääni ja minä voisin vain odotella heitä kodissani!

 Huoh, ehkä tämä olo helpottaa tästä kohta.. Hassua, että täällä on liikkeellä kaiken maailman nuhat, kuumeet ja oksennustaudit, ja minä tunnen itseni sairaaksi jo tästä surusta. Millä minun tulisi lääkitä tätä oloa..?